lauantai 26. lokakuuta 2013

Ihmisistä ja kiinnostuksista

Minua on aina kiinnostanut ihmiset. Olen utelias ihmisten suhteen. Minua kiinnostaa ihmisten ajatukset, maailmankuva, heidän haasteensa, surunsa, ilonsa aiheet, ihan kaikki. Miksi joku on jonkinlainen, mitä joku ajattelee eri tilanteissa. Muutoinkin olen aina halunnut tutustua kaikkiin ihmisiin. Olen tutustunut koko ajan uusiin ihmisiin.

Minulle tuli yhtäkkiä ajatus että en ole enää kiinnostunut kaikista uusista ihmisistä joita tielleni osuu. Mistä sellainen ajatus tulee?

Onko minusta tullut valikoiva? Olenko olevinani? Vai mikä ihmeen ajatus se on?

Olen viimeisen parin kolmen vuoden aikana tavannut aidoimpia ihmisiä koko elämäni aikana. Tai kohdannut ihmisiä aidoimmillaan paremminkin sanoen. Mitä tarkoitan aidolla? Tarkoitan sitä, että nämä ihmiset eivät ole olemassa minun maailmassani jonkin roolin, tavan, tittelin, aseman, itsensä tai minun pönkittämistäni varten tai kautta, vaan inhimillisinä ihmisinä. Tuntevina, epävarmoina, inhimillisinä, rakkaudellisinakin. En väitä etteivätkö kaikki, ihan joka ikinen, ole inhimillinen pohjimmiltaan, mutta kuinka moni meistä jakaa epävarmuutensa tai heikkoutensa tai surunsa tai tuskansa, tai aidon ilonsa, rakkautensa, läheisyytensä, hetkessä täysillä olemisen taidon? Kuinka moni juoksee ympyrää siksi että moni muu juoksee eikä pysähdy? Kuinka moni uskaltaa olla oma itsensä?

Olen onnekas, koska olen päässyt luomaan itselleni maailman, jossa kaikki voivat olla aitoja herkkiä ihmisinä ihan kaikkine epätäydellisine puolineen. Olen hämmästynyt niistä yhteydenottojen määristä, joita olen saanut, kun olen itse avautunut, vaikkapa blogikirjoitusten kautta. Tietenkin myös uuden työnkuvani kautta tapaan ihmisiä aivan eri lähtökohdista kuin vaikkapa vanhassa työpaikassani. Se on mielestäni ollut ja on äärettömän rikastuttavaa. Mikä erilainen ja aitoja rohkeakin maailma minua on tullut vastaan ! Tässä on niin helppo hengittää. Ja aina on ihmisiä lähellä. En koe enää olevani yksin. Ennen olin kovin yksin, sielussa. En ollut osannut itse olla auki (vaikka olin aina kovinkin sosiaalinen), miten kukaan olisi voinut kohdatakaan minua? En kuullut itseänikään, kuinka olisin voinut kuulla muita? Olen onnellinen siitä että saan tuntea yhteyttä, en erillisyyttä.

Minua ei inspiroi enää epäaitous, opitut mallit olla, se miten kuuluu olla, miten ei erotu liikaa joukosta, miten tehdä kuin kaikki muutkin, tehdä niin kuin on aina tehty. Siksi taidan olla valikoiva niiden ihmisten suhteen, keiden seuraan hakeudun, kehen tutustun ja keiden seurassa viihdyn. Pidän ihan kaikista lähtökohtaisesti, mutta rooleja en jaksa, latteuksia en halua, täydellisyyttä kartan. Rakastan erilaisuutta, rohkeutta, omia valintoja, sydämellisyyttä, lämpöä, epäsovinnaisuuttakin.

Millaisessa maailmassa sinä olet? Teethän siitä itsesi oloisen ja näköisen?