Inhimillistä liiketaloutta?

Minua häiritsee, kun tuntuu että en osaa ratkaista asiaa, joka minua askarruttaa.

Asia tuli taas eteeni kun olin pelaamassa tennistä tuttuni kanssa, ja hän rupesi juttelemaan erään toisen kulttuurin tavoista tehdä töitä. He kuulemma eivät tiedä oikeasta työnteosta mitään, kun tulevat aamulla yhdeksän jälkeen, ja kun heillä esimerkiksi on palaveri muualla, he lentävät edellisenä iltana, jotta eivät joudu heräämään kukonlaulun aikaan. Mietteissäni (kun muistan miten poikki olin usein lentäessäni aamuvarhaisella Muncheniin (herätys viiden aikaan)  ja iltakoneella takaisin (kotona n puoli 12) ja aamulla töihin taas virkeänä ja tätä viikottain) kommentoin vain puoliajatuksissani, että ehkä se pidemmällä tähtäimellä on yhteiskunnalle edullisempaa, kun ihmiset eivät sairastu ja väsähdä, kun pitävät puolensa; hän siihen tietysti ihan oikeutetusti että "who cares", hänen ja yleensäkin yritysten tavoitteena on tuottaa sijoittaille mahdollisimman suuri tuotto ja arvostelemallaan  tavalla toimiminen ei ole kannattavaa liiketaloudessa vaikka yhteiskunnassa olisikin järkevää. Eikä olisi sijoittajia jos ei olisi tuloksellista toimintaa. Niin.

No tämä nyt jäi sitten pyörimään päähäni. Miten voi olla että meillä on eri tavoitteet liike-elämässä ja yhteiskunnassa? Kuka pyörittää ja mitä? Miten kauan? Kenelle tämä maailma on olemassa?? Ja toisaalta myös että jos me suomalaiset olemme niitä jotka tekevät näitä ylipitkiä päiviä ja jotkut muut eivät, olemmeko me niitä järkeviä?

Ja onko niin että esimerkiksi intialaiset ja kiinalaiset tulevat viemään meidän kaikkien työpaikat ja yrityksetkin, kun suostuvat tekemään töitä meidän mittapuulla epäinhimillisen paljon, vielä enemmän kuin suomalaiset työn sankarit? Eivätkö he sairastu? Vai heijastuuko tässä joku superraadollisuus ajattelumallina, että heitähän on niin paljon, että aina tulee uusia tilalle. Ja yhteiskunnalle ei maksa mitään intialaisen burn-out?
Hassujako ajatuksia?

Onko mahdotonta pyörittää yritystä yhteiskuntavastuullisesti ja olla kannattava silti? Olisiko mahdollista että riittävän moni ihminen ääneistäisi jaloillaan, kun olisimme tekemisissä epäinhimillisten arvojen ja vaateiden kanssa? Entä miten yritys voisi olla silti menestyvä vaikka huomioisi inhimillisyyden arvoissaan ja jatkuvuuden työllistämispolitiikassaan, eikä vain toimisi lyhytjänteisesti kvarttalitalouden mukaan? Että voisiko yritys olla jättimenestys erilaisella arvopohjalla? Vai onko se aina tuloksesta pois? Ja kuolema yritykselle.

Tätä minä nyt ihmettelen. Ehkä olen utopistinen ja hölmö, kun uskon että ratkaisu voisi olla jossain ihan meidän ulottuvillamme. Itse kun en jaksa uskoa enää vanhaan oravanpyörämeininkiin ja meitä on tosi monta sellaista hölmöä jo. Jotain siitä varmasti seuraa.

Ja ihmiset ovat ihmisiä, oltiin missä päin maailmaa hyvänsä. Ja inhimillisiä sellaisia.

Silmälasit

Olen TODELLA VIHAINEN.
Elämä tuntuu epäreilulta. Miten voi olla niin vaikeaa?
Olen vihainen tyttäreni isälle kun tämä ei ole tyttärelleni isä, jonka tyttöni minimissään mielestäni ansaitsisi. Olen surullinen ja pettynyt pitempiaikaisiin miessuhteisiini kun ei niistä tullutkaan perhettä tai muuta pysyvää. Olen vihainen kun olen kasvanut rikkinäisessä kodissa eli kodissa jossa ei ole ollut isää, koska omani kuoli ollessani 1-vuotias. Ehkä en osaa itsekään olla ehjässä kodissa.
Elämä on epäreilua. Olen kateellinen kaikille jotka ovat saaneet elää ydinperheessä ja perustaneet sellaisen. Olen katsellut sisään talojen ikkunoista ja toivonut olevani sisällä valossa ja lämpimässä. Olen vihainen kun veljeni oli alkoholisti ja kuoli. Olen vihainen äidilleni kun en koskaan kelpaa sellaisena kuin olen.
Olen jumissa, en pääse matkustamaan, koska olen yksinhuoltaja. Olen vihainen itselleni kun en voi olla niinkuin kaikki muut ja tyytyä siihen mitä on, vaan aina pitää yrittää jotain enemmän, jotain omannäköistä, vähän erilaista, aina mennä, aina kokeilla uusia juttuja. Olen vihainen itselleni kun en  riittävän hyvin viihtynyt hyvinpalkatussa työpaikassa vaan lähdin menemään. Hulluko olen? Tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa jokainen järkevä ihminen pitää kiinni työpaikastaan. Enkä edes todellakaan tiedä mikä minusta on tulossa tai onko minusta tulossa mitään. Olen pettynyt kun ihmiset eivät ole avoimia. En tajua yhteiskuntaa.
Olen masentunut välillä kun tuntuu että mistään ei tule mitään vaikka kuinka yritän. En osaa. En uskalla.
Olen vanha. Tapaan ihania nuoria ihmisiä ja olen kateellinen, koska heille kaikki on mahdollista.
En riitä kellekään enkä mihinkään.

Vai, voisiko tämä olla toisin....

Olen onnellinen tässä ja nyt. Elämä on hienoa. Olen kulkenut pitkän tien tähän missä olen ja olen iloinen elämänkokemuksistani, joista voisi vaikka muille ammentaa. Luin jostain että meille annetaan kannettavaksi juuri niin paljon kuin jaksamme; minulle on tullut mielestäni jonkin verran enemmän lastia kuin normikulkijalle (vai onko se subjektiivinen mielipide, en tiedä). Todennäköisesti olen sen kykenevä kantamaan ja sillä on jokin tarkoitus, joka minulle vielä selkiintyy.
Minulla on maailman ihanin tytär. En ole perinteisesti ollut avioliitossa lapseni isän kanssa, mutta parempaa tytär-äitisuhdetta saa hakea. Tyttöni on opettanut minulle asioista maailmasta ja itsestäni, joista minulla ei olisi aavistustakaan ilman. Olen superkiitollinen tästä ihmisestä.Tyttärelläni on jonkinlainen suhde isäänsä, joka hänelle tuntuu riittävän enemmän kuin hyvin. Se on enemmän kuin monella muulla.
Olen oppinut parisuhteissa paljon elämässäni, ja vielä on tulossa se jalat alta vievä ihana naurava empaattinen sporttinen ja vähän huolehtivakin mies, jonka kanssa jaan elämäni. Olen ollut rohkea ja tehnyt ratkaisuja, jotka eivät ole perinteisiä, mutta minulle toimivia.
Olen onnekas, että saan vielä elämäni puolivälissä vaihtaa suuntaa, tilaisuus tulee suorastaan tarjottimella ja voin miettiä mitä todella haluan. Olen onnekas että voin olla kotona juuri nyt kun tyttöni minua paljon tarvii. Ehdin kaikkea muuta vielä myöhemmin mitä tähän ei mahdu tai pysty ottamaan. Olen kokenut kaikenlaista, menetyksiä ja surujakin, ja voin ammentaa niistä voimaa ja auttaa myös muita. Se on minun pääomaani.
Olen saanut elämässä todella paljon ja olen etuoikeutettu. Olen saanut matkustaa, kokea, kokeilla, toteuttaa itseäni, tehdä mitä haluan, useimmiten. Keskimäärin saatan olla empaattisempi ja elämää ymmärtävämpi kuin tavallinen kadun taaplaaja.
Minulla on hienoja, todella hienoja ystäviä, jotka ovat minulle kuin perhe ja voimavara. Olen myös nyt vanhemmiten tutustunut hienoihin ihmisiin ja näitä ihmisiä tulee koko ajan lisää elämääni. Uskon että kaikkea hienoa on tulossa muutenkin ja olen avoin tilaisuuksille ja ihmisille.
Löydän etsimäni, maailmassa ja ihmissuhteissa. Sielunkumppanini on kulman takana tulossa.Yhteiskunta on heräämässä terveempiin arvoihin. Elän omannäköistä elämääni. Uskallan. Teen. Nautin.

Kumpi tarina on oikea?
Kummanlaista tarinaa haluan kertoa?
Kumpi on minun ääneni, ja mitä muita tai kenen ääniä minun sisälläni puhuu? Voiko siellä olla häivähdyksiä lapsuudesta, kasvatuksesta, ympäristöstä, epäilijöistä, epävarmuuksista, peloista?
Joskus ne muut äänet puhuvat liian kovaa.

Haluan kuunnella omaa sisäistä vahvaa elämään uskovaa ääntäni. Joskus se meinaa peittyä, mutta onneksi se on riittävän sinnikäs, ja nousee sieltä aina muun melun yli.

Kiitos, lämmin ja kannustava oman parhaan minäni ääni.  Sinun kauttasi näen maailman sellaisilla silmälaseilla kuin valitsen. Niiden takaa välittyy aurinko ja toivo ja inhimillisyys, joita haluan maailmaani enemmän kuin mitään muuta.



“One’s destination is never a place, but a new way of seeing things.” H.Miller
Wallpost from the site Conscious Living in FB



Lainaa



Photo of Conscious Living wall photos



Olen tulossa vanhaksi. Tai onko se sitä vai jotain muuta, en tiedä.

Ensimmäistä kertaa olen vakavasti alkanut ajattelemaan mitä minulla tässä maailmassa on tekemättä ja kokematta mitä haluaisin varmasti vielä tehdä ja kokea. Tai että miksi ylipäätään olen tässä maailmassa. Onko sillä merkitystä, että olen täällä?  Ja kenelle?

Olen joskus vähän ahdistunut tästä. En ole koskaan aikaisemmin ajatellut minkään olevan jotenkin rajallista. Nyt kaikki on. En ole myöskään koskaan ajatellut että olemisellani pitäisi olla joku merkitys.

Ehkäpä olenkin herännyt.

Rajallisuudesta; onhan selvää että kaikki on lainaa vain. Kokemukset, näkemykset. Ihmissuhteet, lapset. Miehet, ystävät. Lemmikkieläimet. Koti. Musiikki. Mikä vain tärkeä.

Toisaalta merkityksestä; ehkä kaipaisin jotain vahvistusta siitä että elämänpolkuni maapallolla olisi merkityksellinen. Haluan tehdä siitä merkityksellisen, jollekulle, joillekuille ja itselle.

Jos ajattelisin kaiken olevan minulla vain lainassa, tekisinkö jotain toisin?

Kohtelisin kaikkea mitä minulla on mitä suurimmalla varovaisuudella ja herkkyydellä, kuin särkyvää lasiesinettä. Pitäisin hyvää huolta. Katsoisin ja kuuntelisin ihaillen ja arvostaen.
Toisekseen arvostaisin sitä, että minulla on suuri etuoikeus saada pidellä näin kauniita asioita ja ihmisiä lähelläni. En yrittäisi omia ja omistaa niitä, en yrittäisi rakentaa niistä omaa turvaverkkoa tai kiillottaa niillä kilpeäni. Nauttisin vain siitä mitä on, sen ajan kuin on. Pyytettömästi ja ilolla. Ja luopuisin suosiolla sitten kun sen aika on.

Pystynkö siihen? Miksi meidät on luotu haluamaan lisää itselle, omistaa, olemaan parempia, rikkaampia, materialistisempia, tittelinkipeämpiä, omistushaluisempia, ikäänkuin meille KUULUISI jotain?? Ei kukaan eikä mikään ole kenenkään etuoikeus. Tai edes oikeus.

Voisinko olla onnellinen vain hymystä, sympatiasta, lämmöstä ihmissuhteissa, vapaudesta, riippumattomuudesta; vain hetkellisesti, ilman että kuvittelen sen jatkuvan tai johtavan johonkin? Tässä ja nyt.

Photo of Conscious Living wall photos

Ehkä suurta onnea ja merkityksellisyyttä on sitten se, että kaikista odotuksista luopumisen jälkeen kaikkea onkin niin paljon lainassa että ei todeksi usko, ja että kaikki hyvä ja kaunis kestääkin kauemmin kuin vain hetken, vaikka onkin vain lainassa. Ja pienissä arjen asioissa huomaa olevansa tärkeä toisille ja kuuntelee itseään tämän merkityksellisyyden rakentamisessa. Se voi olla pieniä tai se voi olla suuria tekoja. Olemista oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Herättämistä ihmisiä keskusteluun. Rakastamista. Opettamista. Mitä vain. Tuntemista. Iloa.

Ja lähellä vaikkapa joku ihana ihminen jonka kanssa jakaa näitä hassuja ajatuksia. Koska olen ehkä vähän hassu näiden aatteitteni kanssa. Mutta mitäs sitten !

Ehkä täällä on muitakin hassuja maailmassa.



Maailmanloppu 2012

Shamanismi uskoo että maailmanloppu tulee vuoden 2012 lopulla, tarkalleen itse asiassa 21.12.2012.

Shamanismi on ikivanhaa viisautta ajalta, jolloin elettiin luonnon ehdoilla ja luonnon kanssa sopusoinnussa. Tätä on mm amerikanintiaanien maailmankuva ja parantamismenetelmät, joista allekirjoittaneellakin on omakohtaisia vahvoja kokemuksia.

Mutta siis mikä loppuu? Ehkei kuitenkaan maailma kokonaan, mutta voisiko joku tässä tämän hetken mielettömyydessä olla merkki jonkun loppumisesta ja uuden alkamisesta?

Mitä tai ketä nykymeno palvelee? Mitä tässä oikein tapahtuu ja kenen hyväksi; kuka pyörittää ja mitä: velkakriisit, lomautukset, irtisanomiset, kvarttaalitalous, kulutuksen järjetön kasvu, kasvihuoneilmiöt, luonnonkatastrofit, näitä voi luetella kuinka paljon vain.

Viisaudessaan nämä mm perun vuoristosta tulevat näkijät ovat jo aikaa sitten ennustaneet tarkalleen mm tosi kuumat 2 edellistä kesää, suuret luonnonmullistukset aasiassa, taloudellisesti turbulenssit tarkalleen jne. Voisiko olla että he ovat nähneet senkin, miten ihmiset alkavat henkisesti luhistumaan oravanpyörissään ja etsimään jotain uutta tilalle? Ja jos siitä tulisi maailmanlaajuinen liike?

Voisiko sitä tavallinenkin ihminen olla niin optimistinen, että uskoisi, että henkistyminen ja kohtuullistaminen olisi yhä suuremman joukon maapallon ihmisiä tahto? Ajatellaanpa hetki mitä se voisi tuoda meille.

Työtä niin että on hyvä olla; vapaa-aikaa niin paljon että on hyvä olla. Aikaa ihmissuhteille, toisille, pysähtymiseen, kuuntelemiseen, toisen auttamiseen ja huomioimiseen. Aikaa elää niin että voi sanoa että on elänyt. Aikaa määrittää itse, sisältä käsin, oma tekemisensä.

Olen miettinyt aika paljon sitä, miten pystyisin hyödyntämään kuitenkin todella pitkän ja suhteellisen kattavan näkemykseni globaalista kvarttaalitalousmaailmasta ja käyttää sitä hyväkseni niin että voisin luoda jotakin uutta, kestävää kehitystä ylläpitävää. Puhuin yhden viisaan (ja hauskan!) kapuaystäväni kanssa siitä, että vain rakenteita muuttamalla voimme muuttaa yhteiskunnan ja maailmantalouden mekanismeja. Mitä ne rakenteiden muuttamiset voisivat olla?

Voisivatko ne mikrotasolla olla ainakin luomun ja lähialueiden suosimista; perheyritystyyppisen busineksen perustamista ja pyörittämistä, jossa ihmiset ovat voimavara toisilleen ja myös yritykselle, ja hankalien aikojen yli mennään hyvien aikojen tuloilla, ei niin että jos tulos onkin vain 250 miljoonaa kolmensadan miljoonan sijasta niin irtisanotaan heti; vaihtoehtoisten energiamuotojen ymmärtämistä ja tukemista; kohtuullistamista omassa kulutuksessa joka suhteessa; hurraa-huutojen antamista siinä kohtaa kun suomalainen on patentoinut hiilidioksidin muuttamisen luonnonmukaiseksi materiaksi kiven ja veden avulla; ylläpitämällä pelottomuutta muutoksen kohtaamisessa; ja rohkeutta puhua näistä asioista.

Ensimmäinen mikrotekoni on ainakin ajatus auttaa muita jos joku tarvii apua oman elämän suunnan etsimisessä. Voiko monesta mikroteosta jonain päivänä tulla makrovaikutus? Sitä miettiessä teen ainakin mikrotekoja!

Calling for humanity. Sitä se ainakin on.

Itsensä rakastamisen tärkeydestä

Minä olen oikeasti valaistunut viimeisen kuukauden aikana. Tuntuu kuin kaikki kokemukseni ja oppimani olisi kulminoitunut nyt tähän, ja viimein jotain on iskostunut tajuntaani. Onpa se ollut vaikeaa. Tai ainakin olen tehokkaasti hiljentänyt kaikki omat pyrkimykseni aiemmin. On niitä ollut, mutta en ole kuunnellut tai kuitenkaan osannut kuunnella itseäni. Olen jopa luullut olleeni hyvä siinä, hah!

Minulla on sellainen tunne, että olen suorittanut "maskuliinisessa" maailmassa kaiken mitä siellä voi suorittaa. Olen opiskellut 2 tutkintoa, saanut hyvän (yhteiskunnallisesti arvostetun) työpaikan, edennyt urallani niin hyvin kuin vain voi, elänyt uraputken tuomaa arkea kiireen keskellä, pyörittänyt yksinhuoltajana menestyksekkäästi kotia, uusioperhekuviota sumplinut siinä sivussa, sportannut suhteellisen kovaa, hankkinut kaikkea paljon, pyörinyt ja hyörinyt ja touhunnut ja vaatinut itseltäni tolkuttomasti. Ja tehnyt sen kaiken ihan hyvin.

Yhtäkkiä olen tässä. Tienhaarassa, hiljalleen pintaan nousseiden arvojeni edessä vastaamassa elämästäni itselleni. Joku minua on vaatinut muutokseen. Voisiko se joku olla aivan minä itse, kaiken kiireen alla, itsepintaisena ja oikeudenmukaisena minulle itselleni, ensin vihjailemassa vienosti korvaani, kohta sen jälkeen puhaltamalla pasuunalla kun en kuule muuten.

Pysähdyn.

Ja hiljalleen palaset alkavat tippumaan paikalleen. Oliko se niin että elämässä voi nauttia eniten jopa niistä hetkistä kun on hyppäämässä trapetsikapulasta toiseen, se ilmalento siinä välissä, kun vapaudentunne on huikea, ja luottamus luja?!

Uskon että olen ensimmäistä kertaa tajunnut mitä itsensä rakastaminen tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä että on itselleen armollinen. Ei tarvi piiskata itseään huippusuorituksiin koko ajan.Tai yrittää niin hirveästi. Feminiinisen maailman pehmeys, kilpailuttomuus ja henkiset arvot houkuttavat koko ajan enemmän. Ne kutsuvat nimeäni. Asiat tulevat luokse kun on valmis.

Olen läsnä, rakastan olla tässä missä olen, suurinpiirtein koko ajan. Maailma pyörii hitaammin, tai minun maailmani. Se ei tarkoita sitä etteikö tässäkin olisi vauhtia, en ole koskaan ollut järin hidas, mutta olen tasapainossa missä menenkin. Olen ymmärtänyt, että menneisyys on opettanut minulle tärkeitä asioita, ja voin niistä ammentaa ja jopa auttaa muita samojen asioiden kanssa kamppailevia, mutta voin itse antaa niiden mennä. Kerron itselleni että ne ovat tehneet tehtävänsä ja annan niiden mennä, kepeästi. Tuntuu että jokainen iso asia on tai on ollut muutoksen edessä olosuhteissani. Se ei haittaa. Se on oikein. Se luo tilaa tulevaan. Johonkin kauniiseen, missä saan olla sellainen kuin parhaimmillani olen, rakastaen itseäni, läheisiäni, ystäviäni, maailmaa. Huolehtien omasta ja muidenkin hyvinvoinnista.

Koska se on mahdollista.

Iloa ja valoa syksyyn kaikille !

Maailmankaikkeus

Ja miten se meitä ohjaa vai ohjaako?
Voiko olla sattumaa tämä tarina, kertokaapa te.

Olin pakahtua epätietoisuuteen miten jatkaisin ja miten pääsisin sinne tai edes askeleen siihen suuntaan mistä  innostuksesta minulla on pieni säie tietoisuuden häivää tai pieni aavistus. Olen ajatellut selvästi että itse asiassa minua kiinnostaa ihmisten ja maailman hyvinvointi. Työuraltani ajattelen, että olen coachannut monia eteenpäin, saanut ihmiset löytämään "elämänpolkuaan" ja eniten itse ammentanut näistä ihmisten välisistä kanssakäymisistä. Olen myös itse saanut oikeastaan niistä elämänhallinta ja mielen mahdollisuudet -koulutuksista, joita sain käydä, ja joita soveltaen olin jopa itse jakamassa ajatuksia muutamille johtoryhmillekin. Niin paljon ihmtettelin ja tuskailin omaa tietäni, että päätin kirjoittaa tämän blogin tai aloittaa ylipäätään blogin kirjoittamisen jossa voin miettiä ääneen; ajattelin että se auttaa itseäni ja kenties innostaa jotain toista rohkaistumaan tai ajattelemaan ylipäätään, mikä sekin on hyvä tässä maailmankaikkeudessa.

Blogin tiimoilta saan yhteydenoton en-niin-hyvältä-tutulta (vielä siinä vaiheessa, tänään sielunkumppani!), että tiedän Erja mitä sinun kannattaa tehdä. Ensimmäisenä  ehdotus oli mennä Hyvä Elämä -kurssille joka on nyt Helsingissä, ja toisena tuli kysymys, olenko tietoinen instituutiosta nimeltä IIN New Yorkissa. En ollut. Ilmoittauduin siltä istumalta kurssille, koska tuntui että omat voimavarat olivat menneet pitkälti vaikean ihmissuhteen tiimoilta loppuun, ja kaipasin energiaa ja iloa ja myös luottamusta siihen, että olen valinnut oikein lähtiessäni "vakaasta" työputkesta. Kaipasin juuri sellaista voimaannuttamisboostia, millaisia nuo tuolla työaikana käydyt ihanat sessiot olivat olleet. Sattumalta kurssin vetäjä on käynyt IIN:n. Sattumalta kuulen häneltä että nyt saan 1000 dollaria alennusta. Ilmoitan itseni kouluun, joka on holistisen hyvinvoinnin tai oikeastaan ravitsemustieteen uraauurtava instituutio New Yorkissa (ja hassua mutta totta, minulla on aina ollut tunne että N.Y. jotenkin liittyy elämääni vaikken tiedä miten).

Ensimmäistä vapaaehtoista tehtävää tehdessäni tulee supervarmistus tai oikeastaan täysin pöllämystynyt olo siitä että olen oikealla tiellä. Toinen niistä artikkeleista joita siihen kuuluu, on Stephen Coveyn kirjoittama; olen käynyt Coveyn kursseilla Bostonissa ja siitä aineistosta ammentanut omat coachaukseni suurelta osalta toistaiseksi, ja pitänyt miestä suurenmoisena. Tämä on ensimmäinen kerta tämän Bostonin kurssin jälkeen kun hän tulee vastaan. Mikä ilo!

Sitten kun huolehdin siitä että mitenkähän minun käy taloudellisesti ja voinko tässä tilanteessa investoida koulun lukukausimaksut, käykin niin että mätkyni muuttuvat veronpalautukseksi 12 e. Mätkyt olivat yli kaksinkertaiset lukukausimaksuun verrattuna.

Ja sitten vielä vaikuttaa siltä että työvoimatoimisto saattaa katsoa tämän opiskelun sellaiseksi, että saatan saada työttymyyspäivärahaa edelleen (edellyttäen tietenkin että otan töitä vastaan heti kun tarjoavat).

Että sattumaako vaiko johdatusta ?

Jos joskus on ajateltava että maailmankaikkeus on puolellani niin eikös se mahtaisi olla nyt??
Coelho sanoo: Kun ihminen etsii elämäntietään, koko maailmankaikkeus auttaa saavuttamaan sen.
Uskon sen. Siihen tarvii vain sen rohkeuden ojentaa käsi ja pyytää maailmankaikkeudelta sitä ohjausta. Minä ajattelen että uskalsin.

Odotuksista ja ihmissuhteista

Mitä me voimme odottaa ihmissuhteiltamme? Pari- tai ystävyyssellaisilta, työ- tai ihan miltä vain. Kuinka hankalaa voi olla toisinaan kun kuvittelee että on yhteisymmärrys ja sitä ei sitten lainkaan ole. Kun monta kertaa olet yrittänyt kuvailla mitä toivot tai odotat. Eikä mene läpi. Petyt. Harmittaa.

Eikös se ole niin että itsensä voi ja kannattaa tehdä erittäin selväksi; silläkin uhalla, että toinen pelästyy tai suuttuu jo lähtökiihdytyksessä. Sitä mahdollisesti seuraava asia on se, että purat sydäntäsi tai avaat sydämesi, mutta huomaat ettei sanoma mene perille. Silloin siirto on sinun. Joko siedät (paremminkin hyväksyt) tilanteen ja tiedät että se ei muutu, tai sitten teet oman kenties radikaalimman siirtosi. Kuulostaa yksinkertaiselta. Käytännössä kauhean monimutkaista. Lähtien siitä selkeästi itsensä ilmaisemisesta. Kun ensin pitäisi tietää mitä haluaa ja sitten vielä ilmaista se rakentavasti! Koska millään muulla ilmaisutavalla ei pötki kovin pitkälle jos jotain lopputulosta hakee.

Kuinka itsekäs omissa toiveissa saa ja voi olla suhteessa toisiin ihmisiin? Mikä on väärää taipumista ja mikä oikeiden omien rajojen asettamista? Onko mittarina oma hyvinvointi? Vai onko mittarina yhteinen hyvinvointi, jos sen summa on enemmän kuin pelkkä oma olisi? Voiko sillä tavalla ajatella  edes? Kait se silloin tarkoittaa että tois(t)en hyvinvointi on olevinaan tärkeämpää kuin oma, jos summa on positiivinen, vaikka itse voisi huonosti.

Kuvittelen, että olen oppinut elämään kuunnellen itseäni. Haluan myös elää kuunnellen ja arvostaen toisia. Ajattelen että parhaat ihmiset ovat totuudellisia keskenään. Ilman rooleja tai valheita. Olen ajatellut että ihmissuhteissa kannattaa olla rehellinen, joskin se voi satuttaa toista, ensin. Jos elää valheessa, se satuttaa toista enemmän, jättää pikäaikaiset ellei koko elämän kestävät arvet, kun asia(t) mitä todennäköisimmin tulevat kuitenkin ilmi jossain kohtaa. Elämä on sellaista. En tarkoita että tarvitsee olla totuuden torvi jos sille ei ole tarvetta (ja mikäpä totuus sinänsä edes on), mutta kauniisti olla totuudellinen itseä ja toisia kohtaan. Siinä kaikki oppivat.

Jotain heitetään meidän eteemme niin kauan kunnes uskallamme sitä katsoa ja kohdata. Ja mennä eteenpäin vahvempana ja viisaampana, jotain mahdollisesti oppineena. Jos kierrämme sen, se tulee uudestaan eteen jossain muodossa. Jos emme halua kohdata asiaa tässä elämässä, se seuraa meitä hautaan saakka, jollain lailla kuitenkin. Ihmissuhteissa nämä asiat peilataan.

Meillä on kaikilla oikeus tulla kuulluksi ja nähdyksi, omana itsenämme. Rakastaen.

Alaston

Mitä sä teet?

Tämän kysymyksen kuulen viikottain keskustelujen avauksen yhteydessä tuntemattomien kanssa. Tilanteesta riippuen olen kehitellyt erilaisia taktiikoita vastata siihen niin että vastaanottaja ei hämmenny liikaa. Usein puhun vain sapatista (senhän kaikki tajuaa, ja on sosiaalisesti hyväksyttävää kuitenkin), mutta jos sanon rehellisemmin että irtisanouduin vuosi sitten, joidenkin kulmakarvat saattavat jo kohota jonkin verran ihmetellessä. Tätä ratkaisua joutuu jo selittämään enemmän. Joskus repäisen ja vastaan että teen vain kaikkea kivaa mikä itseäni sattuu juuri huvittamaan. Sekös vasta on hauskaa seurata reaktioita :-). Viimeisin tapaamiseni kysyi että ai, ootko sitten ollu Itävallassa hiihtopummina (ehkä hieman sarkastisesti) johon vastasin että lähestulkoon, olin Lapissa viime talven.

Sain taas eilen ihan tilaisuuden pohtia tätä minuuttani. Oikeastaan olen pohtinut sitä jo aika kauan. Meillä on sellainen yhteiskunta, että rooliminät junttaavat kaiken ohi ja itsestä ainakin tuntui jo pitkään, etten oikein kohtaa ketään. Kunnolla. Aidosti. Lähellä. Mistä se johtuu? Miksi olen ollut itse niin vahvasti rooliminäni takana ja miksi suuri osa ihmisistä on? Eihän siinä pysty koskettamaan ketään, eikä itseäänkään.

Toisaalta nyt kun menen uusiin tilanteisiin saatan hetkellisesti olla epävarma. Mikä minä olen ilman mahtavaa kansainvälistä maailmannais-johtajarooliani? Sen taakse oli niin helppo mennä ja esiintyä sen mukaisesti. Maskin takana.

Nyt olen alaston. Olen tilanteessa ja tilanteissa vain omana itsenäni. Ei minun tuntemisestani ole hyötyä kenellekään yhteiskunnallisessa mielessä. Tosi hassu ajatuskin mutta joskus tulee mieleen. Tosin sehän on minun itseni kannalta vain hyvä. Ehkä kerään lähelleni ne ihmiset joiden arvomaailma ei rakennu sille mitä kukakin ulkoisesti tai titteliltään on vaan millainen kukakin on sisältä. Ken kanssani viihtyy tai kokee että minulla olisi jotain annettavaa tai jopa vaihdettavaa, se kanssani on. Mikäs sen parempaa?!! Miksi kuitenkin siitä vahvimmasta rooliminästä luopuminen oli kuitenkin jonkin verran vaikeaa?

Luovuin kerran jo työrooliminästäni kohta 10 vuotta sitten. Rakensin silloin itseni uudelleen ja se oli kovan työn takana. Työssä sattui niin, että pomoni pomo halusi minut pois koska ei pitänyt minusta. Minulle ilmoitettiin että saan lähteä. En suostunut vapaaehtoisesti, koska ei ollut ensimmäistäkään edellytystä moiseen. Mitä tapahtui  oli se, että tilallani nimitettiin toinen, tiimini oli jotakuinkin vähintäinkin confused, ja minä jäin täydellä palkalla kotiin. Olisinko vieläkin kotona jos en olisi ollut sattumoisin raskaana silloin? Olin yli puoli vuotta kotona ennenkuin kerroin että jään äitiyslomalle. Tänä aikana rakensin itseni uudelleen. Se teki hyvää.

Palattuani työelämään pitkän äitiysloman jälkeen olen ollut enemmän kuin se työminä, mutta kyllä se valtasi alaa kuitenkin, salakavalasti. Nyt siitä oli helpompi luopua kuitenkin. Arvostan toki mielettömästi niitä kokemuksia ja fantastisia ihmissuhteita joita olen saanut sitä kautta. Ne ovat todellinen rikkaus edelleen.

Minulla on ollut ja on edelleenkin useita rooleja täällä maan päällä. Olen nainen, äiti, ystävä, avovaimo, maailmanparantaja, Kapuaja, tennispelaaja, laskettelija, ajattelija, musiikinharrastaja, seikkailija, you name it. Ne roolit ovat kuitenkin minun sydämessäni. En muuta mitään itsessäni kun toimin niistä lähtökohdista. Ja luulen että minut kohtaa niissä aidoimmillani.

Että sellaista tällä kertaa. Alastomana tässä kuljetaan. Varsin hauskaa !! Ja pelottavaa. Tulla nähdyksi ja kuulluksi vain omana itsenä. Jos joku näkee tai kuulee.

45 vuotta sumussa?

Olen ollut vuoden vapaalla "normaali"töistä. Tähän vuoteen mahtuu paljon, eikä vähiten itsetutkiskelua ja elämänmenon ihmettelyä. Oli paljon asioita, joita olin päättänyt tehdä, jos tällainen mahdollisuus minulle tulee. Reissasin paljon syksyllä, mm Brasiliassa, asuin ja nautiskelin talven Lapissa Pyhätunturilla missä tyttöni kävi kevätlukukauden koulua, ja yksi hienoimmista asioista oli Mt. Mulanjelle kapuaminen ja kehitysyhteistyöprojektiin osallistuminen KAPUA Malawi 2010 tiimoilta viime syksynä ja koko vuonna. Nyt tämä virallinen itselleni suoma sapattiaika on ohi, ja nyt on alkanut iso pyörä pyöriä. Päässä nimittäin.

Mitä minä haluan tehdä loppuelämäni? Miksi minulle ei riittänyt hyvinpalkattu työ suuressa kv teleyhtiössä? Mikä sai minut ajattelemaan että työ ottaa loppujen lopuksi enemmän kuin antaa? Mikä minua motivoi oikeasti?

Olen alkanut kiinnostumaan entistä enemmän luomusta, luonnosta ja vaihtoehtoenergiasta. Pidän rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta ja siitä että asioille annetaan aikaa. Minä, ikuinen menijä ja suorittaja ! Kävin eilen kirjastossa ja käteeni jäi monta kirjaa, kertonee aika paljon tämänhetkisestä etsikosta: Rework, tee työsi toisin; Ihminen, orkidea ja mustekala (Cousteaun kirja); Afrikasta muistiinpanoja 2007-2009 (Elina Hirvonen); Lisää Buddhaa peliin (Seppo Palminen), ja ostinpa kaksi pokkaria; 64 ways to absorb carbon and improve the earth's reflectivity ja Jäähyväiset kasvulle. Mielenkiintoisia kaikki!!

Kun olen nyt tässä elämäntilanteessa, useat ihmiset puhuvat avoimesti kanssani. Parisuhteistaan, toiveistaan, urastaan, elämästään. Olen kokenut sen äärimmäisen rikastuttavaksi. Olen saanut uusia ystäviä vaikka aina väitetään että se vaikeutuu vanhetessa. Elämääni tulee koko ajan ihastuttavia ihmisiä lisää! Ennen en ehtinyt pysähtyä kenenkään kanssa, en edes itseni. Juoksin ympyrää, hengästyin, kuvittelin saavuttavani asioita. Onneksi siinä sivussa tuli paljon hyviäkin asioita ja elämänkokemusta vaikka muille jakaa, mutta en enää käsitä kuinka olen pystynyt siihen. Nyt pienemmät asiat ovat suuria. Toki kaipaan niitä suuriakin, mutta ehkä ne ovat erilaisia kuin ennen.

Haluan kiivetä vuorille, käydä Galapagossaarilla, Patagoniassa ja Uudessa Seelannissa. Haluan hengittää raitista ilmaa Lapin luonnossa ja saaristossa. Haluan kauneutta ympärilleni. Haluan asua Afrikassa kunhan tyttöni on hieman isompi. Muiden muassa näitä.

Entä se ura. Hmm. Haluan auttaa ihmisiä. Haluan luoda hyvinvointia ympärilleni ja samalla itse voida hyvin. Haluan tehdä maailmasta hivenen paremman paikan, jollain tasolla ja tavalla. Jotain sellaista. Paluuta entiseen ei enää ole. Katsotaan kauanko minulla tähän uuteen luomiseen menee. Ja mitä siitä seuraa.