keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Valoilmiö

Hassu juttu.

Valo.

Pelottava asia monelle. Miksi?

En ole mielestäni tuomitseva, en alentuva, en arvosteleva. Kohtaan nykyään kaikki sellaisina kuin ovat ja arvostan kaikkien elämänpolkua. Aidosti.

Miksi nostatan asioita ihmisissä, tekemättä mitään, vain olemalla tai käymällä pikaisesti heidän elämässään?

Rakas opettajani andien muinaisten parantamismenetelmien parista sanoi kerran, että valo vetää puoleensa pimeyttä (energeettisesti, en tarkoita kvalifikaationa tai ihmisen leimaamisena), että olkaa tarkkoja sen asian kanssa. Että mitä enemmän valoa kannamme, sitä herkemmin myös pimeys meitä tavoittelee. Ei siksi, että sitä tarvisi mitenkään pelätä, mutta että niin se on. En silloin ymmärtänyt. Nyt alan ymmärtää.

Tapasin kevättalvella ihmisen, joka oli tullut pitkän matkan oman paranemispolkunsa kanssa. Hänellä oli menneisyys, jollaisesta voi vain ehkä joskus lukea jostain, vaikea kuvitella edes; pahonpitelyä, henkistä ja fyysistä, yhteisöstä poissulkemista, pikkulapsesta saakka, niin julmaa ja surullista. Hän oli kantanyt vihaa pitkään sisällään, vieläkin se nousi todella vahvana ajoittain. Hänessä oli myös paljon hyvyyttä ja oli paikoitellen senkin kanssa hyvinkin sinut. Hän pystyi tunnistamaan herkkyyden sisällään. Kuitenkin kerran yhdessä puhelussa hän huusi minulle että olen paha, ja vien häneltä kuitenkin pois sen minkä olen antanut. En ollut sanonut mistään mitään (enkä antanut, hänessä se oli itsessään se hyvä ja kaunis). Purkaus. Pelko. Kukaan ei ole sentään pahaksi sanonut aiemmin mutta nyt sanoi, vihaisena. Annoin sen tulla ja mennä.

Äskettäin tapasin aivan fantastisen, suurisydämisen, avoimen oloisen ihmisen, jonka kanssa vietin muutaman ihastuttavan kokonaisvaltaisen läheisen päivän. Ja yhtäkkiä hän puhelimessa rupesi puhumaan siitä, että en voi koskaan ymmärtää hänen menneisyyttään, että me olemme niin erilaisia ja että ehkä olin nyt vain se joka "nostatti kaiken vanhan paskan pintaan". Ja että hän on diktaattori ja suvaitsematon. En todellakaan kokenut tai ajatellut niin, kertaakaan koskaan, mutta hän sitten ajatteli. En tajunnut että nostatin tällaisen itsesyyttelyn pintaan. Sain myös ihmettelyä henkisyydestäni, josta emme olleet koskaan puhuneet mutta josta hänellä oli selkeä oma käsitys ja epäluulo (?). Annoin senkin tulla ja mennä. Mitä muuta voi.

Että onko tämä nyt sitten sitä valoa ja pimeyttä ja niiden kohtaamista vai mitä? Tällaista on tapahtunut monessa muussakin yhteydessä, oikeastaan tämä alkoi jo viime vuoden keväällä.  Itse olen kasvanut siitä paljon. Silloin en osannut olla asian kanssa ollenkaan. Nyt on hassua seurata asiaa ikäänkuin sivustakatsojana, kun tekemättä mitään erityisesti asioita vain tapahtuu (tässäkin asiassa, kuten niin monessa).

Sitä toivoisi että kun nuo pelko- tai itseinhoreaktiot nousevat,  toinen voisi luottaa siihen että pysyn vierellä ja että ymmärryskykyni on suhteellisen suuri. Luottamalla ja antamalla toisen auttaakin voimme parantaa itsemme ja parantua. Emmekä elä historiaamme uudelleen tänä päivänä jos niin valitsemme. Läheisyys nostaa meidän suurimmat pelkomme usein esiin.

Mitään ei pysty tekemään kun toinen sulkee oven. Ja se on tietenkin jokaisen oikeus. Ja kukin toimii joka tilanteessa parhaaksi näkemällään tavalla, sen tiedän.  Olen kuitenkin oppinut oman prosessini kautta että luottamisella ja tuketumisen mahdollisuudella silloin kun sitä tarvii tai haluaa, on ihmeitä tekevä voima. Ja kaiken kokemansa voi muuttaa voimavaraksi.

Toivon että ihmiset löytävät rakkauden ja uskon elämän kauneuteen ja valon ja ilon ja kaiken mikä on ihan yhtä todellista, kaiken kivun ja häpeänkin alta. Kaikki me kannamme kaikenlaista, kuka suurempaa, kuka pienempää. Ei anneta niiden asioiden määrittää meitä tänä päivänä. Kun ei ole pakko.

Tämä päivä on aina uusi, täynnä uusia mahdollisuuksia, valintoja, kauneutta. Eikä ole oikeastaan olemassa muuta kuin tämä päivä. Tämä hetki.

Valoisia kesähetkiä.