Silmälasit

Olen TODELLA VIHAINEN.
Elämä tuntuu epäreilulta. Miten voi olla niin vaikeaa?
Olen vihainen tyttäreni isälle kun tämä ei ole tyttärelleni isä, jonka tyttöni minimissään mielestäni ansaitsisi. Olen surullinen ja pettynyt pitempiaikaisiin miessuhteisiini kun ei niistä tullutkaan perhettä tai muuta pysyvää. Olen vihainen kun olen kasvanut rikkinäisessä kodissa eli kodissa jossa ei ole ollut isää, koska omani kuoli ollessani 1-vuotias. Ehkä en osaa itsekään olla ehjässä kodissa.
Elämä on epäreilua. Olen kateellinen kaikille jotka ovat saaneet elää ydinperheessä ja perustaneet sellaisen. Olen katsellut sisään talojen ikkunoista ja toivonut olevani sisällä valossa ja lämpimässä. Olen vihainen kun veljeni oli alkoholisti ja kuoli. Olen vihainen äidilleni kun en koskaan kelpaa sellaisena kuin olen.
Olen jumissa, en pääse matkustamaan, koska olen yksinhuoltaja. Olen vihainen itselleni kun en voi olla niinkuin kaikki muut ja tyytyä siihen mitä on, vaan aina pitää yrittää jotain enemmän, jotain omannäköistä, vähän erilaista, aina mennä, aina kokeilla uusia juttuja. Olen vihainen itselleni kun en  riittävän hyvin viihtynyt hyvinpalkatussa työpaikassa vaan lähdin menemään. Hulluko olen? Tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa jokainen järkevä ihminen pitää kiinni työpaikastaan. Enkä edes todellakaan tiedä mikä minusta on tulossa tai onko minusta tulossa mitään. Olen pettynyt kun ihmiset eivät ole avoimia. En tajua yhteiskuntaa.
Olen masentunut välillä kun tuntuu että mistään ei tule mitään vaikka kuinka yritän. En osaa. En uskalla.
Olen vanha. Tapaan ihania nuoria ihmisiä ja olen kateellinen, koska heille kaikki on mahdollista.
En riitä kellekään enkä mihinkään.

Vai, voisiko tämä olla toisin....

Olen onnellinen tässä ja nyt. Elämä on hienoa. Olen kulkenut pitkän tien tähän missä olen ja olen iloinen elämänkokemuksistani, joista voisi vaikka muille ammentaa. Luin jostain että meille annetaan kannettavaksi juuri niin paljon kuin jaksamme; minulle on tullut mielestäni jonkin verran enemmän lastia kuin normikulkijalle (vai onko se subjektiivinen mielipide, en tiedä). Todennäköisesti olen sen kykenevä kantamaan ja sillä on jokin tarkoitus, joka minulle vielä selkiintyy.
Minulla on maailman ihanin tytär. En ole perinteisesti ollut avioliitossa lapseni isän kanssa, mutta parempaa tytär-äitisuhdetta saa hakea. Tyttöni on opettanut minulle asioista maailmasta ja itsestäni, joista minulla ei olisi aavistustakaan ilman. Olen superkiitollinen tästä ihmisestä.Tyttärelläni on jonkinlainen suhde isäänsä, joka hänelle tuntuu riittävän enemmän kuin hyvin. Se on enemmän kuin monella muulla.
Olen oppinut parisuhteissa paljon elämässäni, ja vielä on tulossa se jalat alta vievä ihana naurava empaattinen sporttinen ja vähän huolehtivakin mies, jonka kanssa jaan elämäni. Olen ollut rohkea ja tehnyt ratkaisuja, jotka eivät ole perinteisiä, mutta minulle toimivia.
Olen onnekas, että saan vielä elämäni puolivälissä vaihtaa suuntaa, tilaisuus tulee suorastaan tarjottimella ja voin miettiä mitä todella haluan. Olen onnekas että voin olla kotona juuri nyt kun tyttöni minua paljon tarvii. Ehdin kaikkea muuta vielä myöhemmin mitä tähän ei mahdu tai pysty ottamaan. Olen kokenut kaikenlaista, menetyksiä ja surujakin, ja voin ammentaa niistä voimaa ja auttaa myös muita. Se on minun pääomaani.
Olen saanut elämässä todella paljon ja olen etuoikeutettu. Olen saanut matkustaa, kokea, kokeilla, toteuttaa itseäni, tehdä mitä haluan, useimmiten. Keskimäärin saatan olla empaattisempi ja elämää ymmärtävämpi kuin tavallinen kadun taaplaaja.
Minulla on hienoja, todella hienoja ystäviä, jotka ovat minulle kuin perhe ja voimavara. Olen myös nyt vanhemmiten tutustunut hienoihin ihmisiin ja näitä ihmisiä tulee koko ajan lisää elämääni. Uskon että kaikkea hienoa on tulossa muutenkin ja olen avoin tilaisuuksille ja ihmisille.
Löydän etsimäni, maailmassa ja ihmissuhteissa. Sielunkumppanini on kulman takana tulossa.Yhteiskunta on heräämässä terveempiin arvoihin. Elän omannäköistä elämääni. Uskallan. Teen. Nautin.

Kumpi tarina on oikea?
Kummanlaista tarinaa haluan kertoa?
Kumpi on minun ääneni, ja mitä muita tai kenen ääniä minun sisälläni puhuu? Voiko siellä olla häivähdyksiä lapsuudesta, kasvatuksesta, ympäristöstä, epäilijöistä, epävarmuuksista, peloista?
Joskus ne muut äänet puhuvat liian kovaa.

Haluan kuunnella omaa sisäistä vahvaa elämään uskovaa ääntäni. Joskus se meinaa peittyä, mutta onneksi se on riittävän sinnikäs, ja nousee sieltä aina muun melun yli.

Kiitos, lämmin ja kannustava oman parhaan minäni ääni.  Sinun kauttasi näen maailman sellaisilla silmälaseilla kuin valitsen. Niiden takaa välittyy aurinko ja toivo ja inhimillisyys, joita haluan maailmaani enemmän kuin mitään muuta.



“One’s destination is never a place, but a new way of seeing things.” H.Miller
Wallpost from the site Conscious Living in FB



Lainaa



Photo of Conscious Living wall photos



Olen tulossa vanhaksi. Tai onko se sitä vai jotain muuta, en tiedä.

Ensimmäistä kertaa olen vakavasti alkanut ajattelemaan mitä minulla tässä maailmassa on tekemättä ja kokematta mitä haluaisin varmasti vielä tehdä ja kokea. Tai että miksi ylipäätään olen tässä maailmassa. Onko sillä merkitystä, että olen täällä?  Ja kenelle?

Olen joskus vähän ahdistunut tästä. En ole koskaan aikaisemmin ajatellut minkään olevan jotenkin rajallista. Nyt kaikki on. En ole myöskään koskaan ajatellut että olemisellani pitäisi olla joku merkitys.

Ehkäpä olenkin herännyt.

Rajallisuudesta; onhan selvää että kaikki on lainaa vain. Kokemukset, näkemykset. Ihmissuhteet, lapset. Miehet, ystävät. Lemmikkieläimet. Koti. Musiikki. Mikä vain tärkeä.

Toisaalta merkityksestä; ehkä kaipaisin jotain vahvistusta siitä että elämänpolkuni maapallolla olisi merkityksellinen. Haluan tehdä siitä merkityksellisen, jollekulle, joillekuille ja itselle.

Jos ajattelisin kaiken olevan minulla vain lainassa, tekisinkö jotain toisin?

Kohtelisin kaikkea mitä minulla on mitä suurimmalla varovaisuudella ja herkkyydellä, kuin särkyvää lasiesinettä. Pitäisin hyvää huolta. Katsoisin ja kuuntelisin ihaillen ja arvostaen.
Toisekseen arvostaisin sitä, että minulla on suuri etuoikeus saada pidellä näin kauniita asioita ja ihmisiä lähelläni. En yrittäisi omia ja omistaa niitä, en yrittäisi rakentaa niistä omaa turvaverkkoa tai kiillottaa niillä kilpeäni. Nauttisin vain siitä mitä on, sen ajan kuin on. Pyytettömästi ja ilolla. Ja luopuisin suosiolla sitten kun sen aika on.

Pystynkö siihen? Miksi meidät on luotu haluamaan lisää itselle, omistaa, olemaan parempia, rikkaampia, materialistisempia, tittelinkipeämpiä, omistushaluisempia, ikäänkuin meille KUULUISI jotain?? Ei kukaan eikä mikään ole kenenkään etuoikeus. Tai edes oikeus.

Voisinko olla onnellinen vain hymystä, sympatiasta, lämmöstä ihmissuhteissa, vapaudesta, riippumattomuudesta; vain hetkellisesti, ilman että kuvittelen sen jatkuvan tai johtavan johonkin? Tässä ja nyt.

Photo of Conscious Living wall photos

Ehkä suurta onnea ja merkityksellisyyttä on sitten se, että kaikista odotuksista luopumisen jälkeen kaikkea onkin niin paljon lainassa että ei todeksi usko, ja että kaikki hyvä ja kaunis kestääkin kauemmin kuin vain hetken, vaikka onkin vain lainassa. Ja pienissä arjen asioissa huomaa olevansa tärkeä toisille ja kuuntelee itseään tämän merkityksellisyyden rakentamisessa. Se voi olla pieniä tai se voi olla suuria tekoja. Olemista oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Herättämistä ihmisiä keskusteluun. Rakastamista. Opettamista. Mitä vain. Tuntemista. Iloa.

Ja lähellä vaikkapa joku ihana ihminen jonka kanssa jakaa näitä hassuja ajatuksia. Koska olen ehkä vähän hassu näiden aatteitteni kanssa. Mutta mitäs sitten !

Ehkä täällä on muitakin hassuja maailmassa.