Odotuksista ja ihmissuhteista

Mitä me voimme odottaa ihmissuhteiltamme? Pari- tai ystävyyssellaisilta, työ- tai ihan miltä vain. Kuinka hankalaa voi olla toisinaan kun kuvittelee että on yhteisymmärrys ja sitä ei sitten lainkaan ole. Kun monta kertaa olet yrittänyt kuvailla mitä toivot tai odotat. Eikä mene läpi. Petyt. Harmittaa.

Eikös se ole niin että itsensä voi ja kannattaa tehdä erittäin selväksi; silläkin uhalla, että toinen pelästyy tai suuttuu jo lähtökiihdytyksessä. Sitä mahdollisesti seuraava asia on se, että purat sydäntäsi tai avaat sydämesi, mutta huomaat ettei sanoma mene perille. Silloin siirto on sinun. Joko siedät (paremminkin hyväksyt) tilanteen ja tiedät että se ei muutu, tai sitten teet oman kenties radikaalimman siirtosi. Kuulostaa yksinkertaiselta. Käytännössä kauhean monimutkaista. Lähtien siitä selkeästi itsensä ilmaisemisesta. Kun ensin pitäisi tietää mitä haluaa ja sitten vielä ilmaista se rakentavasti! Koska millään muulla ilmaisutavalla ei pötki kovin pitkälle jos jotain lopputulosta hakee.

Kuinka itsekäs omissa toiveissa saa ja voi olla suhteessa toisiin ihmisiin? Mikä on väärää taipumista ja mikä oikeiden omien rajojen asettamista? Onko mittarina oma hyvinvointi? Vai onko mittarina yhteinen hyvinvointi, jos sen summa on enemmän kuin pelkkä oma olisi? Voiko sillä tavalla ajatella  edes? Kait se silloin tarkoittaa että tois(t)en hyvinvointi on olevinaan tärkeämpää kuin oma, jos summa on positiivinen, vaikka itse voisi huonosti.

Kuvittelen, että olen oppinut elämään kuunnellen itseäni. Haluan myös elää kuunnellen ja arvostaen toisia. Ajattelen että parhaat ihmiset ovat totuudellisia keskenään. Ilman rooleja tai valheita. Olen ajatellut että ihmissuhteissa kannattaa olla rehellinen, joskin se voi satuttaa toista, ensin. Jos elää valheessa, se satuttaa toista enemmän, jättää pikäaikaiset ellei koko elämän kestävät arvet, kun asia(t) mitä todennäköisimmin tulevat kuitenkin ilmi jossain kohtaa. Elämä on sellaista. En tarkoita että tarvitsee olla totuuden torvi jos sille ei ole tarvetta (ja mikäpä totuus sinänsä edes on), mutta kauniisti olla totuudellinen itseä ja toisia kohtaan. Siinä kaikki oppivat.

Jotain heitetään meidän eteemme niin kauan kunnes uskallamme sitä katsoa ja kohdata. Ja mennä eteenpäin vahvempana ja viisaampana, jotain mahdollisesti oppineena. Jos kierrämme sen, se tulee uudestaan eteen jossain muodossa. Jos emme halua kohdata asiaa tässä elämässä, se seuraa meitä hautaan saakka, jollain lailla kuitenkin. Ihmissuhteissa nämä asiat peilataan.

Meillä on kaikilla oikeus tulla kuulluksi ja nähdyksi, omana itsenämme. Rakastaen.