Alaston

Mitä sä teet?

Tämän kysymyksen kuulen viikottain keskustelujen avauksen yhteydessä tuntemattomien kanssa. Tilanteesta riippuen olen kehitellyt erilaisia taktiikoita vastata siihen niin että vastaanottaja ei hämmenny liikaa. Usein puhun vain sapatista (senhän kaikki tajuaa, ja on sosiaalisesti hyväksyttävää kuitenkin), mutta jos sanon rehellisemmin että irtisanouduin vuosi sitten, joidenkin kulmakarvat saattavat jo kohota jonkin verran ihmetellessä. Tätä ratkaisua joutuu jo selittämään enemmän. Joskus repäisen ja vastaan että teen vain kaikkea kivaa mikä itseäni sattuu juuri huvittamaan. Sekös vasta on hauskaa seurata reaktioita :-). Viimeisin tapaamiseni kysyi että ai, ootko sitten ollu Itävallassa hiihtopummina (ehkä hieman sarkastisesti) johon vastasin että lähestulkoon, olin Lapissa viime talven.

Sain taas eilen ihan tilaisuuden pohtia tätä minuuttani. Oikeastaan olen pohtinut sitä jo aika kauan. Meillä on sellainen yhteiskunta, että rooliminät junttaavat kaiken ohi ja itsestä ainakin tuntui jo pitkään, etten oikein kohtaa ketään. Kunnolla. Aidosti. Lähellä. Mistä se johtuu? Miksi olen ollut itse niin vahvasti rooliminäni takana ja miksi suuri osa ihmisistä on? Eihän siinä pysty koskettamaan ketään, eikä itseäänkään.

Toisaalta nyt kun menen uusiin tilanteisiin saatan hetkellisesti olla epävarma. Mikä minä olen ilman mahtavaa kansainvälistä maailmannais-johtajarooliani? Sen taakse oli niin helppo mennä ja esiintyä sen mukaisesti. Maskin takana.

Nyt olen alaston. Olen tilanteessa ja tilanteissa vain omana itsenäni. Ei minun tuntemisestani ole hyötyä kenellekään yhteiskunnallisessa mielessä. Tosi hassu ajatuskin mutta joskus tulee mieleen. Tosin sehän on minun itseni kannalta vain hyvä. Ehkä kerään lähelleni ne ihmiset joiden arvomaailma ei rakennu sille mitä kukakin ulkoisesti tai titteliltään on vaan millainen kukakin on sisältä. Ken kanssani viihtyy tai kokee että minulla olisi jotain annettavaa tai jopa vaihdettavaa, se kanssani on. Mikäs sen parempaa?!! Miksi kuitenkin siitä vahvimmasta rooliminästä luopuminen oli kuitenkin jonkin verran vaikeaa?

Luovuin kerran jo työrooliminästäni kohta 10 vuotta sitten. Rakensin silloin itseni uudelleen ja se oli kovan työn takana. Työssä sattui niin, että pomoni pomo halusi minut pois koska ei pitänyt minusta. Minulle ilmoitettiin että saan lähteä. En suostunut vapaaehtoisesti, koska ei ollut ensimmäistäkään edellytystä moiseen. Mitä tapahtui  oli se, että tilallani nimitettiin toinen, tiimini oli jotakuinkin vähintäinkin confused, ja minä jäin täydellä palkalla kotiin. Olisinko vieläkin kotona jos en olisi ollut sattumoisin raskaana silloin? Olin yli puoli vuotta kotona ennenkuin kerroin että jään äitiyslomalle. Tänä aikana rakensin itseni uudelleen. Se teki hyvää.

Palattuani työelämään pitkän äitiysloman jälkeen olen ollut enemmän kuin se työminä, mutta kyllä se valtasi alaa kuitenkin, salakavalasti. Nyt siitä oli helpompi luopua kuitenkin. Arvostan toki mielettömästi niitä kokemuksia ja fantastisia ihmissuhteita joita olen saanut sitä kautta. Ne ovat todellinen rikkaus edelleen.

Minulla on ollut ja on edelleenkin useita rooleja täällä maan päällä. Olen nainen, äiti, ystävä, avovaimo, maailmanparantaja, Kapuaja, tennispelaaja, laskettelija, ajattelija, musiikinharrastaja, seikkailija, you name it. Ne roolit ovat kuitenkin minun sydämessäni. En muuta mitään itsessäni kun toimin niistä lähtökohdista. Ja luulen että minut kohtaa niissä aidoimmillani.

Että sellaista tällä kertaa. Alastomana tässä kuljetaan. Varsin hauskaa !! Ja pelottavaa. Tulla nähdyksi ja kuulluksi vain omana itsenä. Jos joku näkee tai kuulee.