Minulla on sellainen tunne, että olen suorittanut "maskuliinisessa" maailmassa kaiken mitä siellä voi suorittaa. Olen opiskellut 2 tutkintoa, saanut hyvän (yhteiskunnallisesti arvostetun) työpaikan, edennyt urallani niin hyvin kuin vain voi, elänyt uraputken tuomaa arkea kiireen keskellä, pyörittänyt yksinhuoltajana menestyksekkäästi kotia, uusioperhekuviota sumplinut siinä sivussa, sportannut suhteellisen kovaa, hankkinut kaikkea paljon, pyörinyt ja hyörinyt ja touhunnut ja vaatinut itseltäni tolkuttomasti. Ja tehnyt sen kaiken ihan hyvin.
Yhtäkkiä olen tässä. Tienhaarassa, hiljalleen pintaan nousseiden arvojeni edessä vastaamassa elämästäni itselleni. Joku minua on vaatinut muutokseen. Voisiko se joku olla aivan minä itse, kaiken kiireen alla, itsepintaisena ja oikeudenmukaisena minulle itselleni, ensin vihjailemassa vienosti korvaani, kohta sen jälkeen puhaltamalla pasuunalla kun en kuule muuten.
Pysähdyn.
Ja hiljalleen palaset alkavat tippumaan paikalleen. Oliko se niin että elämässä voi nauttia eniten jopa niistä hetkistä kun on hyppäämässä trapetsikapulasta toiseen, se ilmalento siinä välissä, kun vapaudentunne on huikea, ja luottamus luja?!
Uskon että olen ensimmäistä kertaa tajunnut mitä itsensä rakastaminen tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä että on itselleen armollinen. Ei tarvi piiskata itseään huippusuorituksiin koko ajan.Tai yrittää niin hirveästi. Feminiinisen maailman pehmeys, kilpailuttomuus ja henkiset arvot houkuttavat koko ajan enemmän. Ne kutsuvat nimeäni. Asiat tulevat luokse kun on valmis.
Olen läsnä, rakastan olla tässä missä olen, suurinpiirtein koko ajan. Maailma pyörii hitaammin, tai minun maailmani. Se ei tarkoita sitä etteikö tässäkin olisi vauhtia, en ole koskaan ollut järin hidas, mutta olen tasapainossa missä menenkin. Olen ymmärtänyt, että menneisyys on opettanut minulle tärkeitä asioita, ja voin niistä ammentaa ja jopa auttaa muita samojen asioiden kanssa kamppailevia, mutta voin itse antaa niiden mennä. Kerron itselleni että ne ovat tehneet tehtävänsä ja annan niiden mennä, kepeästi. Tuntuu että jokainen iso asia on tai on ollut muutoksen edessä olosuhteissani. Se ei haittaa. Se on oikein. Se luo tilaa tulevaan. Johonkin kauniiseen, missä saan olla sellainen kuin parhaimmillani olen, rakastaen itseäni, läheisiäni, ystäviäni, maailmaa. Huolehtien omasta ja muidenkin hyvinvoinnista.
Koska se on mahdollista.
Iloa ja valoa syksyyn kaikille !
Hei!
VastaaPoistaLöysin blogisi, kun olit kommentoinut Johanneksen kirjoitusta Kapua-blogissa. Ihana rehellisiä, kadehdittavan avoimia ja kauniin suoria kirjoituksia. Kiitos niistä. Tänään minuun iski voimallisesti kirjoituksestasi kohta ”se ilmalento siinä välissä, kun vapaudentunne on huikea, ja luottamus luja”. Minulla on sellainen olo, että irti on päästettävä, vaikka vähän jopa väkisin, koska pelottaa niin paljon. Ilmalento ja epävarmuus, joka johtuu siitä, että seuraava kapula ei ole vielä näköpiirissä, on kaikkea muuta kuin lujan luottamuksen kannattelema. Oivalsin, että luottamuspula on aiheuttanut minulle turhaa vapinaa. Mitä jos nauttisinkin ilmalennosta ja vapaudentunteesta. Kiitos. <3 - Nuppu
Moi Nuppu, minäkin "vain" päätin että ilmalennosta voi nauttia :-). Ja luottaa. Ei se ihan luonnostaan tule, joku meissä sisällä aina kait pelkää kun ei "tiedä", vaikka jos tarkemmin ajattelee niin mitä me ikinä voimme tietää, voidaan luulla tietävämme mutta oman kokemuksen mukaan ei asiat kuitenkaan mene niin kuin oli kuvitellut vaan jotenkin toisin, mutta silti tosi hyvin ! Iloa syksyyn Nuppu, upeaa reissua ja kiitos lämmittävistä kommenteista <3
VastaaPoista