Odotuksista ja ihmissuhteista

Mitä me voimme odottaa ihmissuhteiltamme? Pari- tai ystävyyssellaisilta, työ- tai ihan miltä vain. Kuinka hankalaa voi olla toisinaan kun kuvittelee että on yhteisymmärrys ja sitä ei sitten lainkaan ole. Kun monta kertaa olet yrittänyt kuvailla mitä toivot tai odotat. Eikä mene läpi. Petyt. Harmittaa.

Eikös se ole niin että itsensä voi ja kannattaa tehdä erittäin selväksi; silläkin uhalla, että toinen pelästyy tai suuttuu jo lähtökiihdytyksessä. Sitä mahdollisesti seuraava asia on se, että purat sydäntäsi tai avaat sydämesi, mutta huomaat ettei sanoma mene perille. Silloin siirto on sinun. Joko siedät (paremminkin hyväksyt) tilanteen ja tiedät että se ei muutu, tai sitten teet oman kenties radikaalimman siirtosi. Kuulostaa yksinkertaiselta. Käytännössä kauhean monimutkaista. Lähtien siitä selkeästi itsensä ilmaisemisesta. Kun ensin pitäisi tietää mitä haluaa ja sitten vielä ilmaista se rakentavasti! Koska millään muulla ilmaisutavalla ei pötki kovin pitkälle jos jotain lopputulosta hakee.

Kuinka itsekäs omissa toiveissa saa ja voi olla suhteessa toisiin ihmisiin? Mikä on väärää taipumista ja mikä oikeiden omien rajojen asettamista? Onko mittarina oma hyvinvointi? Vai onko mittarina yhteinen hyvinvointi, jos sen summa on enemmän kuin pelkkä oma olisi? Voiko sillä tavalla ajatella  edes? Kait se silloin tarkoittaa että tois(t)en hyvinvointi on olevinaan tärkeämpää kuin oma, jos summa on positiivinen, vaikka itse voisi huonosti.

Kuvittelen, että olen oppinut elämään kuunnellen itseäni. Haluan myös elää kuunnellen ja arvostaen toisia. Ajattelen että parhaat ihmiset ovat totuudellisia keskenään. Ilman rooleja tai valheita. Olen ajatellut että ihmissuhteissa kannattaa olla rehellinen, joskin se voi satuttaa toista, ensin. Jos elää valheessa, se satuttaa toista enemmän, jättää pikäaikaiset ellei koko elämän kestävät arvet, kun asia(t) mitä todennäköisimmin tulevat kuitenkin ilmi jossain kohtaa. Elämä on sellaista. En tarkoita että tarvitsee olla totuuden torvi jos sille ei ole tarvetta (ja mikäpä totuus sinänsä edes on), mutta kauniisti olla totuudellinen itseä ja toisia kohtaan. Siinä kaikki oppivat.

Jotain heitetään meidän eteemme niin kauan kunnes uskallamme sitä katsoa ja kohdata. Ja mennä eteenpäin vahvempana ja viisaampana, jotain mahdollisesti oppineena. Jos kierrämme sen, se tulee uudestaan eteen jossain muodossa. Jos emme halua kohdata asiaa tässä elämässä, se seuraa meitä hautaan saakka, jollain lailla kuitenkin. Ihmissuhteissa nämä asiat peilataan.

Meillä on kaikilla oikeus tulla kuulluksi ja nähdyksi, omana itsenämme. Rakastaen.

Alaston

Mitä sä teet?

Tämän kysymyksen kuulen viikottain keskustelujen avauksen yhteydessä tuntemattomien kanssa. Tilanteesta riippuen olen kehitellyt erilaisia taktiikoita vastata siihen niin että vastaanottaja ei hämmenny liikaa. Usein puhun vain sapatista (senhän kaikki tajuaa, ja on sosiaalisesti hyväksyttävää kuitenkin), mutta jos sanon rehellisemmin että irtisanouduin vuosi sitten, joidenkin kulmakarvat saattavat jo kohota jonkin verran ihmetellessä. Tätä ratkaisua joutuu jo selittämään enemmän. Joskus repäisen ja vastaan että teen vain kaikkea kivaa mikä itseäni sattuu juuri huvittamaan. Sekös vasta on hauskaa seurata reaktioita :-). Viimeisin tapaamiseni kysyi että ai, ootko sitten ollu Itävallassa hiihtopummina (ehkä hieman sarkastisesti) johon vastasin että lähestulkoon, olin Lapissa viime talven.

Sain taas eilen ihan tilaisuuden pohtia tätä minuuttani. Oikeastaan olen pohtinut sitä jo aika kauan. Meillä on sellainen yhteiskunta, että rooliminät junttaavat kaiken ohi ja itsestä ainakin tuntui jo pitkään, etten oikein kohtaa ketään. Kunnolla. Aidosti. Lähellä. Mistä se johtuu? Miksi olen ollut itse niin vahvasti rooliminäni takana ja miksi suuri osa ihmisistä on? Eihän siinä pysty koskettamaan ketään, eikä itseäänkään.

Toisaalta nyt kun menen uusiin tilanteisiin saatan hetkellisesti olla epävarma. Mikä minä olen ilman mahtavaa kansainvälistä maailmannais-johtajarooliani? Sen taakse oli niin helppo mennä ja esiintyä sen mukaisesti. Maskin takana.

Nyt olen alaston. Olen tilanteessa ja tilanteissa vain omana itsenäni. Ei minun tuntemisestani ole hyötyä kenellekään yhteiskunnallisessa mielessä. Tosi hassu ajatuskin mutta joskus tulee mieleen. Tosin sehän on minun itseni kannalta vain hyvä. Ehkä kerään lähelleni ne ihmiset joiden arvomaailma ei rakennu sille mitä kukakin ulkoisesti tai titteliltään on vaan millainen kukakin on sisältä. Ken kanssani viihtyy tai kokee että minulla olisi jotain annettavaa tai jopa vaihdettavaa, se kanssani on. Mikäs sen parempaa?!! Miksi kuitenkin siitä vahvimmasta rooliminästä luopuminen oli kuitenkin jonkin verran vaikeaa?

Luovuin kerran jo työrooliminästäni kohta 10 vuotta sitten. Rakensin silloin itseni uudelleen ja se oli kovan työn takana. Työssä sattui niin, että pomoni pomo halusi minut pois koska ei pitänyt minusta. Minulle ilmoitettiin että saan lähteä. En suostunut vapaaehtoisesti, koska ei ollut ensimmäistäkään edellytystä moiseen. Mitä tapahtui  oli se, että tilallani nimitettiin toinen, tiimini oli jotakuinkin vähintäinkin confused, ja minä jäin täydellä palkalla kotiin. Olisinko vieläkin kotona jos en olisi ollut sattumoisin raskaana silloin? Olin yli puoli vuotta kotona ennenkuin kerroin että jään äitiyslomalle. Tänä aikana rakensin itseni uudelleen. Se teki hyvää.

Palattuani työelämään pitkän äitiysloman jälkeen olen ollut enemmän kuin se työminä, mutta kyllä se valtasi alaa kuitenkin, salakavalasti. Nyt siitä oli helpompi luopua kuitenkin. Arvostan toki mielettömästi niitä kokemuksia ja fantastisia ihmissuhteita joita olen saanut sitä kautta. Ne ovat todellinen rikkaus edelleen.

Minulla on ollut ja on edelleenkin useita rooleja täällä maan päällä. Olen nainen, äiti, ystävä, avovaimo, maailmanparantaja, Kapuaja, tennispelaaja, laskettelija, ajattelija, musiikinharrastaja, seikkailija, you name it. Ne roolit ovat kuitenkin minun sydämessäni. En muuta mitään itsessäni kun toimin niistä lähtökohdista. Ja luulen että minut kohtaa niissä aidoimmillani.

Että sellaista tällä kertaa. Alastomana tässä kuljetaan. Varsin hauskaa !! Ja pelottavaa. Tulla nähdyksi ja kuulluksi vain omana itsenä. Jos joku näkee tai kuulee.

45 vuotta sumussa?

Olen ollut vuoden vapaalla "normaali"töistä. Tähän vuoteen mahtuu paljon, eikä vähiten itsetutkiskelua ja elämänmenon ihmettelyä. Oli paljon asioita, joita olin päättänyt tehdä, jos tällainen mahdollisuus minulle tulee. Reissasin paljon syksyllä, mm Brasiliassa, asuin ja nautiskelin talven Lapissa Pyhätunturilla missä tyttöni kävi kevätlukukauden koulua, ja yksi hienoimmista asioista oli Mt. Mulanjelle kapuaminen ja kehitysyhteistyöprojektiin osallistuminen KAPUA Malawi 2010 tiimoilta viime syksynä ja koko vuonna. Nyt tämä virallinen itselleni suoma sapattiaika on ohi, ja nyt on alkanut iso pyörä pyöriä. Päässä nimittäin.

Mitä minä haluan tehdä loppuelämäni? Miksi minulle ei riittänyt hyvinpalkattu työ suuressa kv teleyhtiössä? Mikä sai minut ajattelemaan että työ ottaa loppujen lopuksi enemmän kuin antaa? Mikä minua motivoi oikeasti?

Olen alkanut kiinnostumaan entistä enemmän luomusta, luonnosta ja vaihtoehtoenergiasta. Pidän rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta ja siitä että asioille annetaan aikaa. Minä, ikuinen menijä ja suorittaja ! Kävin eilen kirjastossa ja käteeni jäi monta kirjaa, kertonee aika paljon tämänhetkisestä etsikosta: Rework, tee työsi toisin; Ihminen, orkidea ja mustekala (Cousteaun kirja); Afrikasta muistiinpanoja 2007-2009 (Elina Hirvonen); Lisää Buddhaa peliin (Seppo Palminen), ja ostinpa kaksi pokkaria; 64 ways to absorb carbon and improve the earth's reflectivity ja Jäähyväiset kasvulle. Mielenkiintoisia kaikki!!

Kun olen nyt tässä elämäntilanteessa, useat ihmiset puhuvat avoimesti kanssani. Parisuhteistaan, toiveistaan, urastaan, elämästään. Olen kokenut sen äärimmäisen rikastuttavaksi. Olen saanut uusia ystäviä vaikka aina väitetään että se vaikeutuu vanhetessa. Elämääni tulee koko ajan ihastuttavia ihmisiä lisää! Ennen en ehtinyt pysähtyä kenenkään kanssa, en edes itseni. Juoksin ympyrää, hengästyin, kuvittelin saavuttavani asioita. Onneksi siinä sivussa tuli paljon hyviäkin asioita ja elämänkokemusta vaikka muille jakaa, mutta en enää käsitä kuinka olen pystynyt siihen. Nyt pienemmät asiat ovat suuria. Toki kaipaan niitä suuriakin, mutta ehkä ne ovat erilaisia kuin ennen.

Haluan kiivetä vuorille, käydä Galapagossaarilla, Patagoniassa ja Uudessa Seelannissa. Haluan hengittää raitista ilmaa Lapin luonnossa ja saaristossa. Haluan kauneutta ympärilleni. Haluan asua Afrikassa kunhan tyttöni on hieman isompi. Muiden muassa näitä.

Entä se ura. Hmm. Haluan auttaa ihmisiä. Haluan luoda hyvinvointia ympärilleni ja samalla itse voida hyvin. Haluan tehdä maailmasta hivenen paremman paikan, jollain tasolla ja tavalla. Jotain sellaista. Paluuta entiseen ei enää ole. Katsotaan kauanko minulla tähän uuteen luomiseen menee. Ja mitä siitä seuraa.